Kirje yksi: TJ93

Kuten postauksen otsikosta voi jo päätellä että lähtöön on jäljellä enää 93 päivää. Tämän kunniaksi päätin aloittaa viikkoni ostamalla vihdoin ja viimein lentoliput määränpähäni.

Apua kuinka aika rientääkään! 

Vastahan päätin viime tinkaan laittaa vapaaehtoistyöhakemukseni Maailmanvaihdolle. Eihän siitä ole kuukauttakaan (lue 5kk) kun kävin haastattelussa ja sain kuulla päässeeni mukaan ohjelmaan. Vastahan pallottelin että minne sitä oikeastaan lähtis?

        

Ensimmäinen maa listalla oli Nigeria. Nigerian projektit keskittyivät sen pääkaupunkiin Lagosiin ja löysinkin sieltä muutaman mieluisan projektin. Olinkin yhteydessä siellä jo aiemmin vapaaehtoistyössä olleeseen suomalaiseen kalastellakseni hänen kokemuksiaan. Hänen kokemuksien perusteella tulin siihen tulokseen, että paikka kuulostaa ensimmäiseksi "Afrikan maaksi" hyvin haasteelliselta ja päätin yliviivata Nigerian listaltani - ehkä tulevaisuudessa voisin toteuttaa omatoimimatkan. Pohjois-Nigerian Hausamaan "pääkaupunki" Kano onkin viehättänyt minua jo tovin.

Toisena vaihtoehtona listallani oli Tansania, mutta siellä valtio oli päättänyt noin vuosi sitten nostaa ulkomaisten työntekijöiden viisumien hinnat kattoon - köyhänä opiskelijana viisumi hintaan 1000USD ei kuulostanut kovin houkuttelevalta.

Pohdiskelin että mihin sitä nyt oikein lähtis? Tuskailun ja valinnanvaikeuksien edessä sain onneksi konsultaatiota Maailmanvaihdolta eli organisaatiolta jonka kautta lähden vapaaehtoistyöhön. Kohdemaakseni valikoitui loppujen lopuksi (kuten blogin nimestä voi jo päätellä): Kenia!



Kohdemaan valintaan vaikutti suurelta osin maan ns. "helppous" verrattuna muihin esimerkiksi Länsi-Afrikan maihin, jotka kiinnostavat itseäni ehkä enemmän. En ole ollut koskaan Afrikassa tai poissa kotoa näin pitkää aikaa, joten nyt mennään sieltä mistä aita on "matalin". Koen että sisälläni asuva pikkuperfektionisti haluaisi haastaa minua vielä enemmän, mutta tässä suhteessa taas mukavauudenhaluinen-minä herää tajuten, että muuttaminen täysin vieraaseen kulttuuriin haastaa jo itsessään aivan tarpeeksi.


Pohdin aikani, oliko valinta oikea ja olisiko minun sittenkin pitänyt lähteä Nigeriaan? Mutta nyt, 93 päivää ennen lähtöä olen täysin varma, että valintani oli 110% oikea. Mitä enemmän olen perehtynyt Keniaan ja sen kulttuuriseen monimuotoisuuteen, sisälläni uinunut antropologi on herännyt ja hieronut unihiekat silmiltään, valmiina hyppäämään kohti tuntematonta.


Ennen kaikkea olen innoissani projektiin johon saan kunnian osallistua: Kericho Youth Consortiumiin jonka tavoitteena on edistää alueen nuorten seksuaali- ja lisääntymisterveyttä, tarjota HIV/AIDSiin liittyvää tietoutta ja tukea, mutta myös rakentaa rauhaa alueella <3. Tulen siis viettämään elokuusta seuraavat kuusi kuukautta eteenpäin Kerichossa, joka saattaa olla tuttu erityisesti kaikille teen lipittäjille: alue on tunnettu nimittäin teestä!

Odotan vapaaehtoistyöjaksoani innolla, kutkuttavalla jännityksellä mutta toisaalta joukkoon mahtuu myös pelonsekaisia tuntemuksia. Mitä jos en osaa mitään? Mitä jos en opi kieltä? Mitä jos munaan jotain host-perheeni tai työkavereideni edessä? Voinko tehdä tai sanoa jotain niin fundamentaalisen väärää ja kamalaa, että minua pidettäisiin outona hylkiönä? Mitä jos en sopeudu? Mitä jos pelko valtaa minut ja minun on pakko tulla maitojunalla takaisin kotiin? En tiedä asetanko itse itselleni riman hävyttömän korkealle, jolloin myös reflektoin itseäni ankarammin. Tuskin kukaan olettaa että osaan kieltä täydellisesti tai käyttäydyn kuin paikallinen ensimmäisen kuukauden tai koko vapaaehtoistyöjakson jälkeenkään. Mielestäni on kuitenkin hyödyllistä ja ehkä jopa välttämätöntä ottaa selvää esimerkiksi korrekti pukeutumiskoodi, mitä voi puhua ruokapöydässä ja mitä ei. Pieni taustatyö kenialaisesta etiketistä ja muutaman keskeisen fraasin opetteleminen on vähimmäisvaatimus ennen matkaa.



Epävarmuutta ja pelkoa aiheuttaviin pohdintoihin sain onneksi työkaluja Maailmanvaihdon valmennusleiriltä, joka järjestettiin edellisenä viikonloppuna. Valmennusleirillä oli Suomesta lähtevien vapaaehtoisten lisäksi Suomeen saapuneita vapaaehtoisia ja jo aiemmin maailmalla olleita kertomassa kokemuksistaan. Koin itse hyvin hyödylliseksi kuulla aiempien vapaaehtoisten kokemuksia, vaikka kukaan heistä ei ollutkaan ollut Keniassa. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi kuitenkin, että heidän kaikkien haasteissa oli "universaaleja" piirteitä. Haasteista huolimatta vapaaehtoisten lopputulema oli, etteivät he vaihtaisi kokemusta mihinkään - uusien kavereiden lisäksi kokemus oli opettanut heille uusia taitoja (kieli), itsenäisyyttä, itsevarmuutta... ja rohkeutta! Toivon, että itse saisin kokemuksesta rohkaisuruiskeen ja aimo annoksen itsevarmuutta. Kaikesta tutusta ja turvallisesta nauttivalle (lue minulle) tämä on liukeneminen kauas oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Miksi kukaan haluaa hypätä omalta mukavuusalueelta kun siellä on niin mukavaa? Tämähän kuulostaa hiukan jopa masokistiselta. Mitä minä sitten oikeastaan odotan ja miksi ihmeessä haluan lähteä näin epämukavalle matkalle?


Yritän pitää odotukset matalalla, antaen Kenian tuulien kuljettaa minua siihen suuntaan mikä se ikinä onkaan - hakuna matata! Nyt jos koskaan, on aika höllätä nutturaa.

       


Toivon kuitenkin että saan kokemuksesta runsaasti henkistä ja professionaalista pääomaa - tavoittelen sellaista itsevarmuutta jonka avulla voin esimerkiksi argumentoida vakuuttavammin oman kokemukseni kautta itselleni tärkeiden asioiden puolesta. Luotan että kokemus antaa minulle ennen kaikkea rohkeutta hypätä ennakkoluulottomasti omalta epämukavuusalueelta.

Odotan hartaasti että pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin ja kenialaiseen kulttuuriin (sori kauhea yleistys, sillä erilaiset kulttuuriset piirteet ja tavat ovat tietenkin paikkasidonnaisia).

Elättelen myös toivoa että oppisin kokkaamaan kenialaista ruokaa ja puhumaan unissani swahilia!

Kwaheri!

Siiri

Kuvat lainattu Pinterestistä (toistaiseksi niin kauan kunnes saan räpsittyä niitä itse paikan päältä).