Kirje viisi: Tunteiden vuoristoradassa - yksi oksennuspussi, kiitos!
43 yötä lähtöön on, ihan itse laskin... kädet täristen ja oksennus kurkussa!
Parin viime viikon aikana olen kokenut muutamat, raivokkaat tunnemyrskyt. Tunteiden skaala vaihtelee järisyttävästä pelosta aina äärettömään kiitollisuuden tunteeseen. Välillä kyseenalaistan mielenterveyteni kohdatessani kaikki nämä tunteet jopa yhden päivän aikana. Henkinen puoli tässä on koetuksella - toivottavasti hiukset eivät tipu päästä ja hampaat ovat tallella kaiken yöllisen narskutuksen seurauksena.
Pelko, epävarmuus, ahdistus, jännitys, kiitollisuus... Siinä tämän hetken TOP 5-tunteet, joista voisin jokaisesta avata hiukan jotakin.
Pelko - mua pelottaa ihan tajuttomasti lähteä toiselle puolelle maailmaa, elämään vieraaseen perheeseen ja vieraaseen kulttuuriin puoleksi vuodeksi. Mua pelottaa, että selviydynkö mä siellä? Yksi suurimpia pelkoja on myös kuinka paikalliset suhtautuvat muhun? Saanko mä kaveita tai tulenko toimeen host-perheeni kanssa? "Suurin" pelkoni liittyy siihen, että mitä jos en sopeutuisi ja palaisin maitojunalla takaisin. Kokisin itseni täysin epäonnistuneeksi. Maitojunaan liittyy kuitenkin tiettyjä poikkeuksia, esimerkiksi vakava sairastuminen ja joku todella katastrofaalinen tilanne lähipiirissä. Mutta jos palaisin pelkän pelon vuoksi, olisin todella pettynyt itseeni.
Pelkoon sekoittuu myös aimo annos epävarmuutta. Olen jossain määrin aika epävarmatyypi ja luottamus itseeni sekä ympärillä oleviin ihmisiin on aika huteralla pohjalla. Tarvitsen kuitenkin uudessa asuinpaikassani ympärilläni olevia ihmisiä enemmän kuin koskaan, mutta voinko päästää irti aiemmista negatiivisista kokemuksistani, jotka alitajuisesti vaikuttavat kykyyni luottaa ihmisiin? Uskallanko heittää epävarmuuden viitan harteiltani, joka ruokkii taas vastavuoroisesti pelkojani sellaisessa paikassa, jossa joudun jo muutenkin astumaan hyvin kauas omalta mukavuusalueeltani?
Pelko ja epävarmuus aiheuttavat ahdistusta, johon liittyy niin psyykkisiä kuin fysiologisia reaktioita, jotka estävät ajattelemasta asioita rationaalisesti. Taivas tippuu, minut ryöstetään heti kättelyssä Nairobin lentokentällä, sairastun malariaan ainakin viidesti ja kaikkia näitä negatiivisia ajatuksia buustaa alati kiihtyvä sydämen syke, joka toimii vetenä myllyssä.
Hah rationaalinen ajattelu! Kun olen kyennyt ajattelemaan tulevaa matkaa ja vapaaehtoistyöjaksoa rationaalisesti, minua lähinnä jännittää kutkuttavasti. Kutkuttavan voisin määritellä siten, että vatsan pohjaa kutittelee ja perhosia lentelee 100km/h. Yritän astella kohti tuntematonta avoimin mielin, vaikka pelko onkin yhä vahvasti läsnä. Uskon kuitenkin voittavani pelon matkani aikana - tai voisin asettaa sen ainakin yhdeksi tavoitteeksi. Jos pitäisi nimetä yksi asia joka jännittää ylitse muiden, en osaisi vastata. Kokonaisuus itsessään jännittää - Keniaan meneminen, siellä oleminen ja eläminen, ja takaisin tuleminen. Minua jännittää myös muutos - mitä opin, millainen olen kun tulen takaisin ja miten näen maailman kuuden kuukauden vapaaehtoistyöjakson jälkeen?
Huomaan, että jännittäminen on hyvin kaksipiippuinen asia: jännitys voi laukaista pelkoa ja epävarmuutta, mutta myös onnellisuutta ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Olen kiitollinen siitä, että voin toteuttaa yhden life goalin. Viime syksynä olin burn outin partaalla, eikä mikään mitä tein, tuntunut miellyttävältä saati tyydyttävältä. Koulu tökki ja ahdisti, töistä puhumattakaan. Tuntui, että jumitin paikallani ja en oikein saanut kiinni mistään - en kokenut että olisin ollut menossa "minnekään". Halusin vaihtelua, maiseman vaihdosta ja muutosta nykyiseen. Olen haaveillut vapaaehtoistyöstä ulkomailla jo useita vuosia, mutta taloudellinen tilanteeni ei ole antanut periksi toteuttaa yhtä unelmaa, jonka tekemättä jättämistä katuisin kuolinvuoteellani (okei, myönnetään että kuulostaa aika dramaattiselta...). Viime syksynä kuitenkin päätin, että otan ja lähden. Naula lähtöpäätökseni arkussa oli keskustelu erään antropologin kanssa, joka kannusti lähtemään vapaaehtoiseksi, mikäli se olisi vain mahdollista. Päätin, että vapaaehtoistyöjakso olisi mahdollinen ja juuri nyt on oikea hetki lähteä.
Unelmani toteuttaminen ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, ja pohtiessani edellytyksiä vapaaehtoistyöjakson toteuttamiselle, nousivat nämä kaksi asiaa keskeisiksi:
1. Olen fyysisesti ja henkisesti kykeneväinen matkustamaan ja elämään globaalissa etelässä, jossa esimerkiksi sairaanhoitopalvelut tai käsitykset sairaudenhoidosta eivät välttämättä vastaa omaamme
2. Olen taloudellisesti vakaassa tilanteessa, jotta voin rahoittaa matkani - minun ei ole tarvinnut ottaa lainaa, vaan olen voinut rahoittaa kaiken säästöilläni ja tekemällä hippusen enemmän töitä
Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen perusterve - minulla on toimiva mieli (no okei, välillä se oikuttelee, mutta kelläpä ei!) ja toimiva keho. Minulla ei sairauksia, jotka vaatisivat sellaista hoitoa, jonka takia joutuisin jättämään vapaaehtoistyöjakson väliin.
Vapaaehtoistyö myös maksaa rahaa.
Ja aika paljon.
Osallistumiseni ei olisi mahdollista ilman säästöjä, sillä lainan varassa en kokisi mielekkääksi lähteä niin pitkäksi aikaa maailmalle. Osallistumismaksun lisäksi tulee maksaa lennot, rokotteet, lääkkeet ja muut mahdolliset asiat joita kuvittelee tarvitsevansa maailmalla. Olenkin pitänyt excelissä kirjaa menoistani, jotta pysyn hiukan kärryillä ja "budjetissa".
Kiitollisuuspuuskissani olen kirjaimellisesti itkenyt onnesta, että voin toteuttaa vapaaehtoistyöjaksoni. Olen myös äärettömän kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta ja tuesta, jota olen saanut ympärilläni olevilta ihmisiltä. Läheisten kannustus ja tuki ei ole itsestäänselvää, kuten olen saanut huomata. Muutamalta sukulaiselta olen saanut kuulla erittäin tökeröitä ja epäasiallisia kommentteja vapaaehtoistyöjaksoon liittyen, kuten mm. "eikö niitä mustia poikia löydy lähempää". Alkushokin ja järkytyksen jälkeen pohdin, että voiko joku todella sanoa näin? Tai miten joku voi tosissaan yhdistää vapaaehtoistyön ja "miesten metsästyksen"? Kommentit jäivät omaan arvoonsa, mutta en voinut olla analysoimatta henkilöitä, ymmärtääkseni heidän ajatusmaailmaansa. "Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta aina voi yrittää ymmärtää" - uskon että kaikkeen on aina selitys, jopa näille älyttömille kommenteille, vaikka en niitä hyväksy. Kuulemani älyttömät tölväisyt vahvistavat vain näkemystäni siitä, että kulttuurien väliselle vuorovaikukselle ja dialogille on tarvetta.
Palataan vielä kiitollisuuteen. Olen äärettömän kiitollinen, että olosuhteeni mahdollistavat minulle osallistumisen vapaaehtoistyöjaksolle. Olen äärettömän kiitollinen kaikille niille, joille olen saanut vuodattaa tuntojani ja jotka ovat minua kannustaneet. Olen äärettömän kiitollinen äitille, joka on lupautunut huolehtimaan viherkasveistani matkani ajan.
Summa summarum: kaiken tän pelon, epävarmuuden ja ahdistuksen seassa kytee kutkuttavaa jännitystä ja syvää kiitollisuutta. Elämä kantaa!
Siiri
Parin viime viikon aikana olen kokenut muutamat, raivokkaat tunnemyrskyt. Tunteiden skaala vaihtelee järisyttävästä pelosta aina äärettömään kiitollisuuden tunteeseen. Välillä kyseenalaistan mielenterveyteni kohdatessani kaikki nämä tunteet jopa yhden päivän aikana. Henkinen puoli tässä on koetuksella - toivottavasti hiukset eivät tipu päästä ja hampaat ovat tallella kaiken yöllisen narskutuksen seurauksena.
 |
| (Kuva lainattu) |
Pelko, epävarmuus, ahdistus, jännitys, kiitollisuus... Siinä tämän hetken TOP 5-tunteet, joista voisin jokaisesta avata hiukan jotakin.
Pelko - mua pelottaa ihan tajuttomasti lähteä toiselle puolelle maailmaa, elämään vieraaseen perheeseen ja vieraaseen kulttuuriin puoleksi vuodeksi. Mua pelottaa, että selviydynkö mä siellä? Yksi suurimpia pelkoja on myös kuinka paikalliset suhtautuvat muhun? Saanko mä kaveita tai tulenko toimeen host-perheeni kanssa? "Suurin" pelkoni liittyy siihen, että mitä jos en sopeutuisi ja palaisin maitojunalla takaisin. Kokisin itseni täysin epäonnistuneeksi. Maitojunaan liittyy kuitenkin tiettyjä poikkeuksia, esimerkiksi vakava sairastuminen ja joku todella katastrofaalinen tilanne lähipiirissä. Mutta jos palaisin pelkän pelon vuoksi, olisin todella pettynyt itseeni.
 |
| (Kuva lainattu) |
Pelkoon sekoittuu myös aimo annos epävarmuutta. Olen jossain määrin aika epävarmatyypi ja luottamus itseeni sekä ympärillä oleviin ihmisiin on aika huteralla pohjalla. Tarvitsen kuitenkin uudessa asuinpaikassani ympärilläni olevia ihmisiä enemmän kuin koskaan, mutta voinko päästää irti aiemmista negatiivisista kokemuksistani, jotka alitajuisesti vaikuttavat kykyyni luottaa ihmisiin? Uskallanko heittää epävarmuuden viitan harteiltani, joka ruokkii taas vastavuoroisesti pelkojani sellaisessa paikassa, jossa joudun jo muutenkin astumaan hyvin kauas omalta mukavuusalueeltani?
Pelko ja epävarmuus aiheuttavat ahdistusta, johon liittyy niin psyykkisiä kuin fysiologisia reaktioita, jotka estävät ajattelemasta asioita rationaalisesti. Taivas tippuu, minut ryöstetään heti kättelyssä Nairobin lentokentällä, sairastun malariaan ainakin viidesti ja kaikkia näitä negatiivisia ajatuksia buustaa alati kiihtyvä sydämen syke, joka toimii vetenä myllyssä.
Hah rationaalinen ajattelu! Kun olen kyennyt ajattelemaan tulevaa matkaa ja vapaaehtoistyöjaksoa rationaalisesti, minua lähinnä jännittää kutkuttavasti. Kutkuttavan voisin määritellä siten, että vatsan pohjaa kutittelee ja perhosia lentelee 100km/h. Yritän astella kohti tuntematonta avoimin mielin, vaikka pelko onkin yhä vahvasti läsnä. Uskon kuitenkin voittavani pelon matkani aikana - tai voisin asettaa sen ainakin yhdeksi tavoitteeksi. Jos pitäisi nimetä yksi asia joka jännittää ylitse muiden, en osaisi vastata. Kokonaisuus itsessään jännittää - Keniaan meneminen, siellä oleminen ja eläminen, ja takaisin tuleminen. Minua jännittää myös muutos - mitä opin, millainen olen kun tulen takaisin ja miten näen maailman kuuden kuukauden vapaaehtoistyöjakson jälkeen?Huomaan, että jännittäminen on hyvin kaksipiippuinen asia: jännitys voi laukaista pelkoa ja epävarmuutta, mutta myös onnellisuutta ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Olen kiitollinen siitä, että voin toteuttaa yhden life goalin. Viime syksynä olin burn outin partaalla, eikä mikään mitä tein, tuntunut miellyttävältä saati tyydyttävältä. Koulu tökki ja ahdisti, töistä puhumattakaan. Tuntui, että jumitin paikallani ja en oikein saanut kiinni mistään - en kokenut että olisin ollut menossa "minnekään". Halusin vaihtelua, maiseman vaihdosta ja muutosta nykyiseen. Olen haaveillut vapaaehtoistyöstä ulkomailla jo useita vuosia, mutta taloudellinen tilanteeni ei ole antanut periksi toteuttaa yhtä unelmaa, jonka tekemättä jättämistä katuisin kuolinvuoteellani (okei, myönnetään että kuulostaa aika dramaattiselta...). Viime syksynä kuitenkin päätin, että otan ja lähden. Naula lähtöpäätökseni arkussa oli keskustelu erään antropologin kanssa, joka kannusti lähtemään vapaaehtoiseksi, mikäli se olisi vain mahdollista. Päätin, että vapaaehtoistyöjakso olisi mahdollinen ja juuri nyt on oikea hetki lähteä.
Unelmani toteuttaminen ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, ja pohtiessani edellytyksiä vapaaehtoistyöjakson toteuttamiselle, nousivat nämä kaksi asiaa keskeisiksi:
1. Olen fyysisesti ja henkisesti kykeneväinen matkustamaan ja elämään globaalissa etelässä, jossa esimerkiksi sairaanhoitopalvelut tai käsitykset sairaudenhoidosta eivät välttämättä vastaa omaamme
2. Olen taloudellisesti vakaassa tilanteessa, jotta voin rahoittaa matkani - minun ei ole tarvinnut ottaa lainaa, vaan olen voinut rahoittaa kaiken säästöilläni ja tekemällä hippusen enemmän töitä
Olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen perusterve - minulla on toimiva mieli (no okei, välillä se oikuttelee, mutta kelläpä ei!) ja toimiva keho. Minulla ei sairauksia, jotka vaatisivat sellaista hoitoa, jonka takia joutuisin jättämään vapaaehtoistyöjakson väliin.
 |
| (Kuva lainattu) |
 |
| (Kuva lainattu) |
Ja aika paljon.
Osallistumiseni ei olisi mahdollista ilman säästöjä, sillä lainan varassa en kokisi mielekkääksi lähteä niin pitkäksi aikaa maailmalle. Osallistumismaksun lisäksi tulee maksaa lennot, rokotteet, lääkkeet ja muut mahdolliset asiat joita kuvittelee tarvitsevansa maailmalla. Olenkin pitänyt excelissä kirjaa menoistani, jotta pysyn hiukan kärryillä ja "budjetissa".
Kiitollisuuspuuskissani olen kirjaimellisesti itkenyt onnesta, että voin toteuttaa vapaaehtoistyöjaksoni. Olen myös äärettömän kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta ja tuesta, jota olen saanut ympärilläni olevilta ihmisiltä. Läheisten kannustus ja tuki ei ole itsestäänselvää, kuten olen saanut huomata. Muutamalta sukulaiselta olen saanut kuulla erittäin tökeröitä ja epäasiallisia kommentteja vapaaehtoistyöjaksoon liittyen, kuten mm. "eikö niitä mustia poikia löydy lähempää". Alkushokin ja järkytyksen jälkeen pohdin, että voiko joku todella sanoa näin? Tai miten joku voi tosissaan yhdistää vapaaehtoistyön ja "miesten metsästyksen"? Kommentit jäivät omaan arvoonsa, mutta en voinut olla analysoimatta henkilöitä, ymmärtääkseni heidän ajatusmaailmaansa. "Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta aina voi yrittää ymmärtää" - uskon että kaikkeen on aina selitys, jopa näille älyttömille kommenteille, vaikka en niitä hyväksy. Kuulemani älyttömät tölväisyt vahvistavat vain näkemystäni siitä, että kulttuurien väliselle vuorovaikukselle ja dialogille on tarvetta.
Palataan vielä kiitollisuuteen. Olen äärettömän kiitollinen, että olosuhteeni mahdollistavat minulle osallistumisen vapaaehtoistyöjaksolle. Olen äärettömän kiitollinen kaikille niille, joille olen saanut vuodattaa tuntojani ja jotka ovat minua kannustaneet. Olen äärettömän kiitollinen äitille, joka on lupautunut huolehtimaan viherkasveistani matkani ajan.
Summa summarum: kaiken tän pelon, epävarmuuden ja ahdistuksen seassa kytee kutkuttavaa jännitystä ja syvää kiitollisuutta. Elämä kantaa!
 |
| (Kuva lainattu) |
Siiri
Kommentit
Lähetä kommentti