Kirje yksitoista: Kakrao, Nairobi ja ympäristötuska

En oikein tiedä mistä aloittaisin tai millaisista asioista oikeastaan kirjoittaisin. Päiväntasaajalla kun kaikki on oikeastaan paremmin kuin hyvin!

Tajusin tuossa muutama päivä sitten, että olen ollut täällä jo kokonaiset kaksi kuukautta, ja vielä kolme edessä. Oikeastaan alusta lähtien työkaverini ovat päivitelleet kuinka vähän aikaa olenkaan täällä, verrattuna host-siskooni Kimiin, joka viettää Keniassa kokonaisen vuoden. Viime viikkoina olen oikeastaan pyrkinyt tietoisesti olemaan ajattelematta väheneviä viikkoja - tällä hetkellä tuntuu, etten millään malttaisi lähteä takaisin kotiin! Vihdoin tuntuu, että olen sopeutunut perheeseeni, työpaikkaani ja kuljeskelu Kerichon pitäjällä tuntuu ihan luonnolliselta. Puhuessani "kodista" viittaan sillä Kerichoon ja perheeni taloon.

Olimme menossa postitoimistoon salongin jälkeen, kävelimme kasuaalisti kadulla kuin kuka tahansa paikallinen. Sillä samalla sekunnilla kun näimme apinoita kaduilla kaivoimme kamerat esiin ja aloimme räpsimään kuvia näistä paikallisista "oravista" kuin mitkäkin turisti-mzungut.

Koen, että olen sopeutunut hyvin uuteen ympäristööni, osittain saankin kiittää siitä pitkää, useiden kuukausien henkistä valmistautumista - valmistautumista tuntemattomaan. Kenia on todella monimuotoinen paikka, ja monimuotoisuus ei näy vain luonnonmaisemissa vaan myös elintasossa. Muutama viikko sitten olimme Kimin kanssa vierailemassa Kakraossa muiden vapaaehtoisten luona, noin parin sadan kilometrin päässä Kerichossa. Lähdimme aamulla kahdeksan pintaan ja olimme perillä kolmen aikaan iltapäivästä. Jotenkin kummassa saimme kulutettua neljän tunnin matkaan ruhtinaaliset kuusi tuntia! Tajusimme matkalla, että emme ottaneet suoraa matatua vaan sellaisen joka pysähtyi aina kun joku huitoi tien varressa.

 Majoituimme Kakraossa eri paikkoihin: yövyin ecuadorilaisen Sarahin perheen luona. Perheeseen kuuluu Mama Nancy, kaksi hänen lastenlastaan Diana ja Brighton. Myös hänen edesmenneen miehensä sisko, Shishe (swahiliksi isoisoäiti?) kuului perheen kokoonpanoon. Perhe oli todella sydämellinen ja koin oloni todella tervetulleeksi. Valitettavasti minulla ei ole tarkempia kuvia heidän kodistaan, mutta uskoisin, että asumus on tyypillinen maaseudulla: päätalossa asui vanhemmat ja kotieläimet. Kyllä, kotieläimet. Toki kotieläimillä oli oma tilansa, joka oli erotettu ovella, mutta eläimet ja ihmiset nukkuvat turvallisuussyistä samassa talossa - olisi perheen elannolle turmiollista, jos lehmät, vuohet ja kanat lähtisivät pitkäkyntisten matkaan. Keittiö oli mudasta rakennettu, tiipiimäinen tönö, jossa ruoat valmistettiin. Kylpyhuone oli myös oma, erillinen rakennuksensa, joka koostui "suihkusta" ja reiästä lattiassa. "Suihkuna" toimi käytännössä kaksi ämpäriä, toisessa kuuma ja toisessa kylmä vesi, jotka sitten sekoitettiin ja kauhottiin muovikipolla päälle. "Bucket shower" oli oikeastaan aika raikastava kokemus, muistuttaen minua lapsuudessa kesämökillä vietetyistä kesistä.

Vartomassa sitä auringonlaskua.

Odoteltuamme tovin, loppu tapahtui oikeastaan kuin itsekseen - aurinko laski ja sitten olikin kiire kukkulalta alas.

Pihapiirissä oli vielä kaksi muuta rakennusta: toinen toimi varastona, ja toisessa Sarah ja hänen host-veli yöpyivät. Viikonlopun ajaksi host-veli nukkui kuitenkin päärakennuksessa, antaen meille mahdollisuuden juoda viiniä illalla ja valvoa myöhään. Voi miten olenkaan täällä oloni aikana ikävöinyt viiniä! Lasillista silloin tällöin ja iltaisin.

Paikallinen polku Kakraossa.

Perheen elanto tulee maataloudesta, kuten myös monen muun perheen kyseiseltä alueelta. Kotieläimien lisäksi Mama Nancylla oli myös maissi- ja maapähkinäpellot, joita sitten kylvettiin ja kynnettiin. Sainkin syödäkseni paahdettuja maapähkinöitä ihan kyllästymiseen asti.

Saavuttuamme perjantaina iltapäivällä, suurin osa ajasta meni kuulumisien vaihtamisessa ja asettumisessa aloilleen. Sarahin naapurissa asui toinen vapaaehtoinen, sveitsiläinen Sandro. Koska taivas oli pilvetön, päätimme kavuta läheisen kukkulan huipulle katsomaan auringonlaskua. Vaikka pelkäsin kuollakseni astuvani mustan mamban tai jonkun muun myrkyllisen käärmeen päälle, auringonlasku ylitti odotukset tuoden mieleen Leijonakuningas-elokuvan.

Lauantaina kokoonnuimme vapaaehtoisten kanssa Mama Nancyn luokse lounaalle. Hän oli herännyt aikaisin aamusta valmistamaan chapateja, linssimuhennosta ja paahdettuja maapähkinöitä. Lounaan jälkeen kävelimme todella pitkän matkan paikallisellle "lammelle" viettämään aikaa - Kakraossa etäisyydet ovat todella pitkät. Kakrao itsessään on pieni kylä ja varsinaiselle "kirkonkylälle" Migoriin, on noin 15 minuutin matka boda bodalla.

Migori on todella kuuma paikka, jossa sataa harvakseltaan. Kylässä kulkevat tiet ovat hiekkateitä, jotka sateen yllättäessä tullen muuttuvat mutavelliksi ja kyläteillä ajaminen muuttuu haasteelliseksi. Kuvassa Sarah.

Sunnuntaina meidän piti lounastaa erään toisen vapaaehtoisen luona, mutta valitettavasti olin napannut jonkun pöpön, joka sai vatsani todella sekaisin. Kiitos matkassa mukana olleiden Imodiumien, pystyin matkustamaan Kerichoon vielä samana päivänä. Tällä kertaa bongasimme "direct shuttlen" Kerichoon. Matka oli muutaman euron kalliimpi, ja onnekseni matka-aika oli vain neljä tuntia. Pohdin jälkeenpäin, että mistä oikeastaan olisin voinut saada kyseisen pöpön? Useimmilla vapaaehtoisilla oli ollut vatsa painotteisia ongelmia alussa: vaikuttaisi siltä, että hygieniataso Kakraossa on alhaisempi kuin muualla. Tarjolla ei ollut esimerkiksi saippuaa käsien pesuun ennen ruokailua tai vessassa käynnin jälkeen. Kannan yleensä antibakteerisia pyyhkeitä mukana, mutta mikään ei muuta vanhan kunnon, säännöllisen saippuakäsipesun merkitystä ykkösenä pöpöjen tappamisessa!

Pieni lampi jonka rantaan vaelsimme viettämään iltaa. Paikalliset kylpevät, pesevät ajoneuvojaan ja kalastavat pikkukaloja, joita kutsutaan "omenaksi". Omenat ovat ehkä mursikin jälkeen kaikista kauhein asia jota olen täällä syönyt - hajusta puhumattakaan.

Kakraon visiitistä vietin seuraavan viikonlopun Nairobissa. Otimme kaverini kanssa majoituksen Airbnb:n kautta, ja saimmekin hyvä diilin huoneesta, Kileleshwan esikaupunkialueella sijainneesta asunnosta. Asunnossa oli kaikki mukavuudet taulutelkkarista kotiteatteriin. Ainut mikä asunnosta puuttui oli pyykinpesukone: saimme kuitenkin käyttää majoittajan "laundry-ladya". Oli mitä upein tunne saada oikeasti puhtaat farkut ja farkkutakki! Eniten kaipaankin pyykinpesukonetta: minua ei haittaa pestä käsin vaatteita, en vain yksinkertaisesti osaa pestä niitä! Pesun jälkeen vaatteet kyllä tuoksuvat hyvältä, mutta likatahrat paljastavat että käsipyykkäyksen ABC ei ole ihan hallussa.

Nairobin keskustaa koristavat useat värikkäät puut.

Kileleshwassa ei oikeastaan ollut kunnollisia jalankulkukäytäviä koska rikkaathan ei kävele - heillä on omat autot kuljettajineen. Myös lähin supermarketti oli tarkoitettu alueen rikkaille paikallisille ja expateille: valikoimiin kuului mm. kalliita alkoholijuomia viineistä viskeihin, erilaisia juustoja ja ehkä mieleenpainuvin myynnissä ollut tuote oli maltaita maksava Twinnings-teepaketti. Valikoimaan ei kuulunut jokaisesta supermarketista löytyvä vaalea höttöleipä, vaan päivän leipä tuli hakea viereisestä leipomosta.

Koko Nairobissa oloni ajan, pohdin kuinka toisistaan kaukaisissa todellisuuksissa olinkaan vieraillut: maaseudulla ihmiset elivät omavaraisesti, ollen riippuvaisia peltojensa sadoista. Varaa yliopistomaksuihin (noin. 300e/lukuvuosi) ei ole, eikä lasten koulutus ole muutenkaan ykkösjuttu - vaikka peruskoulu on Keniassa pakollinen, lapset saatetaan laittaa vuosia myöhemmin kouluun, koska heitä tarvitaan perheen apuna maataloustöissä. Eräästä Kakraossa sijaitsevasta peruskoulusta yksikään oppilas ei ole päässyt lukion jälkeen yliopistoon huonojen oppimistuloksien takia. Tällä hetkellä Kakraossa on kuusi vapaaehtoista ja kaikki työskentelevät paikallisissa kouluissa. On surullista kuulla, kuinka yhtä luokkaa kohden (n. 30 oppilasta) saattaa olla käytössä yksi matikan kirja, tai tunnilla oppilaat opettavat toisiaan kun opettaja vetää lonkkaa henkilökunnan tiloissa. Oppilaiden kurittaminen opettajien tai toisten oppilaiden toimesta on myös arkipäivää. Hävyttömän huono julkinen perusopetus oikea vitsaus, sillä tämä on toiminut markkinarakona yksityisille yrityksille tehdä bisnestä lasten ja nuorten opetuksen kustannuksella. Jos perheellä on yhtään ylimääräistä rahaa, he laittavat lapsensa yksityiseen kouluun, jossa luokkakoot ovat pienemmät ja jokaisella oppilaalla on omat kirjat. Jos perheellä ei ole ylimääräistä, lapsella voi kuitenkin olla mahdollisuudet menestyä julkisessa peruskoulussa, mutta uskaltaisin väittää, että mahdollisuus on huomattavasti heikompi. Julkinen, verovaroin kustannettu peruskoulu on lähinnä huono vitsi, joka on kaukana laadusta ja tasa-arvosta.

Olin todella järkyttynyt, kuinka poikien ympärileikkausta ja tyttöjen ympärileikkauksen konsultaatiota mainostettiin hyvin avoimesti ja vieläpä samassa tolpassa tuholaistorjunnan kanssa. Kuva Eastleigh'istä.

Kuva Eastleigh'istä, taloyhtiön lapset pihalla potkimassa palloa.

Nairobi kätkee sisäänsä myös monia eri maailmoja: vauraasta Kileleshwasta Afrikan toiseksi suurimpaan slummiin Kiberaan. Haluaisin käydä Kiberassa, mutta näen vierailussa moraalisen ongelman: miksi minulla, vauraalla valkoisella länsimaalaisella olisi oikeus mennä pällistelemään Kiberassa asuvia ihmisiä kuin mitäkin sirkuseläimiä? Kamppailen vielä tämän dilemman kanssa, mutta voi olla, että tyydyn katselemaan Kiberaa vain ulkopuolelta. Kävimme Eatsleighin kaupungin osassa, jossa asuu Nairobin keskiluokkaa - tällä alueella ei näkynyt vartijoita, toisin kuin Kileleshwassa jokainen asuinalue (ns. taloyhtiö) oli aidattu ja aidan ulkopuolella tönötti vartija. Eastleigh'ssa oli varattu tilaa jalankulkijoille, mutta aika tarkasti sai katsoa eteensä, ellei halunnut kompuroida tien ollessa todella muhkurainen ja täynnä kaikkea roskaa parittomista kengistä aina litistyneisiin muovipulloihin. Ojan pientareet toimivat jätteiden sijoituspaikkoina - koska toimivaa jätehuoltoa ei ole, puhumattakaan roskiksista, niin jätteet yleensä vain dumpataan tien poskeen ja poltetaan. Ympäristöasioiden saralla Kenia ei todellakaan ole mallimaa ja paljon on vielä tehtävää erityisesti muovin kulutuksen saralla. Vaikka Kenia kielsikin muutamia vuosia sitten muovikassit melkein 500 euron sakon uhalla, ei muovipakkauksien tai pullojen tilalle ole kehitetty korvaavia vaihtoehtoja. Suomessa ehdottomasti on parasta pullopanttijärjestelmä! Muovipullojen palautusprosentti hipoo sataa ja tien varret ovat siivoja muovipulloista - toisin kuin täällä. Keniassa 10 shillingin (n.0,08 senttiä) pantin saa ainoastaa lasipulloista - kuinka olisi mahdollista laajentaa panttijärjestelmä koskemaan myös muovipulloja? Kuinka tätä hienoa ja yksinkertaista pullopanttijärjestelmää saisi levitettyä myös muualle maailmaan?

Roskia siellä, roskia täällä, roskia joka puolella!

Näin loppuun voisin mainita, että vapaaehtoistyöpaikassa ei ole tapahtunut mitään järisevän jännittävää - oikeastaan sitä samaa. Välillä on tekemistä ja välillä ei. Olen miettinyt, että kannattaisiko minun vaihtaa projektia. Suurin osa projekteista sijoittuu peruskouluihin, joiden loma alkaa tällä tai ensi viikolla. Oppilaat palaavat takaisin kouluihin tammikuun ensimmäisellä viikolla, joten jos vaihtaisin projektia, niin käytännössä lomailisin seuraavat kuukaudet. Olemme suunnitelleet Kimin kanssa pienimuotoista ympäristöprojektia nimeltä "Kericho Compost", tarkoituksenamme levittää tietoisuutta kompostoinnin hyödyistä ja mahdollisuuksista. Olemme suunnitelleet workshoppia, jossa rakentaisimme nuorten kanssa kompostin KYC:n alueelle. Kierrättäminen on täällä tosiaan iso kysymysmerkki, joten projektimme on tarkoitus olla pieni ja informatiivinen, jossa keskitymme ainoastaan orgaanisien ja ei-orgaanisien roskien erotteluun. Jostainhan sitä on aloitettava!

Kerichossa luonto on todella kaunista ja ilma raikasta hengittää.

En voinut vastustaa kiusausta letittää hiukset uudellee, kaljuuntumisenkin uhalla! Tällä kertaa salongissa vierähti 4,5 tuntia ja koko hupi kustansi vajaa 12 euroa.

Toivottavasti Suomessa on kaikki hyvin ja aurinko jaksaa paistaa vielä!

Terkuin Siiri